Taas oli se aika vuodesta. Puntala, Suomen paras festivaali, toisi jälleen kerran merkityksen rupuiseen ja harmaaseen elämääni, antaen tarvittavan piritysruiskeen nurkan takana vaanivan syksyn harmautta vastaan.
Päätimme Rainen kanssa lähteä matkaan jo torstaina, eli tsekkaisimme tällä kertaa myös aloitusklubin. Itse asiassa teimme näin myös edellisenä vuotena (2012), mutta jostain syystä se jäi mainitsematta nro 14:n Puntala-raportissa. Mikä lie aivonyrjähdys ollut kyseessä, sillä ainakin Kyklooppien Sukupuutto ja Maaseudun Tulevaisuus heittivät hienot keikat. Itse asiassa MT:n keikan loppupuolella kuultu pillipiipariosio heitti minut jollekin toiselle olemisen tasolle, jolta en ole kai vieläkään palannut. Mutta se siitä.
Elikkäs. Venton iso ahteri (peräloota) oli täynnä uunituoreita ja painavia Mutinyjä, joten saavuimme avausklubille suhteellisen myöhään. Lehtikauppa alkoi kuitenkin käydä heti siihen malliin, että en ehtinyt edes käydä sisällä arvioimassa musiikillista tarjontaa, saatika sitten koskea virvoitusjuomiin. Ehkä minulle riitti Saasta-Maken analysointi brasilialaisen Agrotoxicon rumpalista: "Ei horju". Itse asiassa törmäsin tähän Pedro-nimiseen jamppaan myöhemmin Vaakon Nakin jonossa. Ystävällinen nuori mies oli hän. Eikä horjunut.
Kuten mainittu, tankkaus Vaakon Nakissa, minkä jälkeen oli aika aloittaa pienimuotoinen guerilla-operaatio Tampereen yössä. Ensin Armonkalliolle, jossa pienen etsimisen jälkeen Jussin postilaatikko löytyi kuin löytyikin. Lehdet sisään ja auton nokka kohti Kalevaa. Soitto Latva-Nikkola vanhemmalle, joka tietenkin oli vielä hereillä. Hölmistynyt kuvittajamme tuli alaovelle vastaanottamaan lehtensä. Ja sitten Tammelaan nukkumaan Ullan ja Essin luo. Semmonen pieni ja sievä Puntala-jännitys oli kuitenkin päällä, joten ihan heti ei uni tullut.
Aamupalan jälkeen Lempäälän keskustasta vähän lisää evästä ja siitä ajoissa Puntalan pelipaikoille, jossa Hietikon Arto teki heti alkajaisiksi todellisen ystävän eleen, eli tarjosi Vita Novaa! En tiedä, voiko Puntala enää paremmin aloittaa.
Sääkään ei tuntunut pettävän. En tiedä, onko Puntalan väki käynyt öiseen aikaan teiden risteyksessä hieromassa kauppoja, mutta melkein aina heinäkuun viimeisenä viikonloppuna on ollut jumalattoman (eh) komeat säät. Niin oli nytkin, ja niin taitaa olla tänäkin vuonna.
Pakko muuten jo tässä vaiheessa mainita se, että varmaan koskaan en ole nähnyt näin vähän bändejä. Syy ei ole bändien tasossa, vaan lehtien kaupittelu vei sen verran aikaa, että bändien katsominen kärsi sen vuoksi väkisinkin. Sinänsä itse myyntitilanne oli nopeasti ohi, mutta kun tällainen jäyhä pohjalainen olmi kerran vuodessa pääsee ihmisten ilmoille, niin pitäähän sitä ottaa kaikki irti tilanteesta ja KESKUSTELLA ihmisten kanssa. Lisäksi olin päättänyt ottaa valokuvan jokaisesta lehdenostajasta, ja siinäkin suttaantui aikaa. Festivaalin edetessä tosin valokuvaaminen tahtoi yhä useamman kohdalla unohtua. Liikaa Vita Novaa.
 |
| Sami, Raine ja Wasky ihastelevat uunituoretta Mutinyä |
Melusaastetta ehdin nähdä muutaman biisin verran. En tiedä, mitä lavalla oli tapahtunut tai puhuttu aiemmin, mutta eräs kaveri veikkasi Melusaasteen olevan lähellä olemisensa loppua. Tuhahtelin moiselle pessimismille, mutta niin siinä taisi käydä, että keikka todellakin jäi bändin viimeiseksi. Nähdä Puntala ja hajota. Eh.
Death By Snoo Snoo tuli harmillisesti missattua, mutta onneksi näin yhtyeen pari kuukautta myöhemmin Höstfesteillä, jossa heittivät napakan show'n.
Aortaorta oli jälleen vakuuttavassa vedossa. Bändistä on kehittynyt aikamoinen kone, jota ei ole edes kovin helppo luokitella (jos sellaista tahtoo harrastaa). Minulle riittää että ne on kovaääninen, trimmattu ja vähän jopa vaarallinen. Urinals-cover Ack Ack Ack lämmitti myös sydäntä.
 |
| Aortaorta. Huomatkaa Akin soma tanttu. |
Oli myös sykähdyttävää huomata että päälavalla Kuudes Silmä käsitteli The Soundia uusiksi. Valitettavasti tutustuminen bändiin jäi edelleen tähän yhteen kappaleeseen. Pidän siis Kuudennen Silmän edelleen korvan takana (sic).
Bad Jesus Experience on bändi, jonka uudelleennäkemistä olin odottanut. Aiempi Puntala-havainto jätti muutamia kysymysmerkkejä, mutta uudempi 10" huitaisi kaikki mahdolliset epäilykset bändistä olemattomiin. Siksi olikin niin mukava huomata, että bändi toimi totaalisesti myös lavalla. Simppeliä ja pirun koukkuista hardcorea, joka tuntuu kumman tuoreelta ja ennen kaikkea uskottavalta.
 |
| Bad Jesus Experience |
Ruidosa Inmundicia-vokalisti Caron Suicidas oli mukavan konstailematonta punk rockia. Jännä taas huomata, miten espanjan kieli luo tämänkin bändin ylle omaleimaisen viitan, vaikka sinänsä lavalla ei kuultu mitään uutta. Ja onhan Caron intensiivistä tulkintaa aina ilo kuulla.
000:n pienimuotoiseen comebackiin tuli suhtauduttua asiaan kuuluvalla skeptisyydellä. Svart Recordsin uusintajulkaisujen valossa comeback oli toki ymmärrettävää, mutta minua kiinnosti vain miten joku muka voisi korvata Jore Vastelinin ainutlaatuisen äänen? Loppujen lopuksi sillä ei ollut mitään väliä. Bändi näytti aidosti nauttivan soittamisesta ja yleisön mukanaolosta, joten helvetti, miksi näin hyvän biisimateriaalin kanssa ei kehtaisi nousta lavalle? Nolla Nolla Nollasta jäi hyvä mieli.
Vielä vähän turinointia kavereiden kesken ja sitten tutimaan Ventoon. Wasky yritti houkutella vielä diskoon, mutta jalat sanoi nou nou. Helteinen keli ja koko viikon vähäisiksi jääneet yöunet sammuttivat päätoimittajan lampun totaalisesti.
Heräsin lauantaiaamuun kun Dassumin Penan kaksoisolento tarkasteli hammasrivistöään autoni sivupeilistä. Tyyppi ei huomannut minua, joten hyvän aikaaa kestänyt operaatio tuottti minulle suurta huvia.
Aamupalaksi herneitä ja Vita Novaa.
Aurinko porotti sen verran rajusti, että kalpeanaaman oli syytä pysytellä varjossa. Vasta Yhteiskunnan Ystävät? saivat liikkeelle. Bändihän tappaa talossa ja puutarhassa. Äärimmäisen sujuvasti soitettua pikakiitohooceeta alan parhaiden perinteiden mukaisesti. Aina ilahduttavaa seurattavaa/kuunneltavaa.
Seuraavaksi jouduin oikeisiin töihin. Valse Triste soittaisi päälavalla, ja klopit pyysivät minua ja Rainea mukaan pariin biisiin, for old times's sake, niinku sanotaan. Kyseisessä kahjolaumassa tuli aika monta vuotta aikoinaan roikuttua mukana, joten ei kait Mikko ja Wasky pahalla meitä muistelleet, kun kerran mukaan pyysivät. Ensiksi piti kuitenkin kieltäytyä esiintymisasusteiden vaihdosta, sillä jotenkin ajatus pukeutua johonkin muuhun kuin (mustaan, eh) t-paitaan ja housuihin ei tuntunut järin houkuttelevalta siinä helteessä. Onneksi Pauliina ja Olli suostuivat mukaan, ja suorittivatkin lääkärinasusteissaan varsin perusteellisen teu…amputaation bändin jäsenille keikan puolivälin tienoilla. Minä ja Raine hypättiin mukaan lennosta ja teimme parhaamme. Kai se meni ok. Tarea ainakin itketti. Toivottavasti ei säälistä.
 |
| Wasky paloiteltavana. |
Tässä vaiheessa oli pakko vetäytyä autolle lepuuttamaan itseäni. Seuraava bändihavainto oli Rattus-Jaken uusi bändi Ahneus. Soitto kulki hyvin, mutta en oikein saanut kiinni soittokunnan punaisesta langasta. Pitäisi varmaan kuulla se pitkäsoittonsa.
Horjumattoman Pedron Agrotoxico myllytti päälavalla ristuksen lujaa. Soitto oli äärimmäisen tiukkaa ja bändilla oli kokonaisuus hyvin hallussa. Harmi vain, että varttitunnin jälkeen iski armoton puudutus, kun kaikki kappaleet tuntuivat tulevan samasta muotista. Mutta ei se Pedro kyllä horjunut edelleenkään. White Tears jäi ehkä vähän valjunoloiseksi, vaikka bändiä kovin symppaankin. Saundit oli lussut? Toimittajanne planeetat olivat väärässä asennossa? Basistin kuvioille silti iso peukku.
Tässä välissä päädyimme Rainen kanssa Ruidosa Inmundicia/Suicidas-Caron juttusille. Aina niin mukava ja symppis Caro kertoili mm. muista musiikillisista projekteistaan. Ja mehän tenttasimme. Harmi vain, että en tajunnut, että oikeastaan olimme tekemässä haastattelua. No, joskus toiste sitten.
Kieltolaki ei tainnut olla ihan parhaimmillaan tällä kertaa. Rumpuosastossa oli taidettu nautiskella sen verran janojuomaa, että tarvittava terävyys jäi puuttumaan. Oli pakko siirtyä odottamaan The Mobia - bändiä jota olin fanittanut jo - huh - 30 vuotta.
The Mobin viehätyshän perustuu tiukan soiton sijasta huikeaan kappalemateriaaliin, vahvoihin sanoituksiin ja Mark Wilsonin jykevään mutta herkkään ääneen. Olen aina ajatellut bändiä jonkinlaisena Joy Divisionin pikkuveljenä. Molemmat yhtyeet soittivat tummasävyistä musiikkia, joka näennäisestä lohduttomuudestaan huolimatta sisälsi sen pienen toivon kipinän, jonka ansiosta en ole koskaan osannut pitää kummankaan yhtyeen musiikkia masentavana.
 |
| Mark Wilson/The Mob |
Tarkkailin bändiä aluksi hieman etäämmältä. Pari kolme biisiä meni, ja oli pakko siirtyä likemmäksi. Ei yhtään nolottanut bändin puolesta. The Mob kuulosti perhanan hyvältä ja relevantilta. Soitto oli potut ja muusi, mutta tiukkaa. Wilsonin ääni otti kiinni sydämestä ja ravisti ja ravitsi kunnolla. Alaleuan väpätys alkoi olla hyvin lähellä.
The Mirror Breaksissa se sitten alkoi, oli ihan pakko vähän vollottaa. Virallinen murtumispiste oli toiseksi viimeinen säkeistö.
Theres many pints of blood
Upon the hands that rule the earth
Though for every body dragged out
Another one gives birth
And the children have the world one day
And I hope they use it well
And I wish their elders all the best
And I hope they burn in hell
Sillä lailla. Ei edes haitannut että Witch Hunt tuli kahteen kertaan. Se on komea kappale sekin.
Oli ihan pakko käydä sanomassa Mark Wilsonille jotain keikan jälkeen. Karhumaisen sympaattisen oloinen Wilson paiskasi kättä lujasti ja hymyili leveästi, kun kerroin että oli vähän pakko tirauttaa keikan aikana. Innoissaan hän kaivoi kännykkänsä esille ja näytti minulle vaimonsa lähettämän tekstiviestin, jossa hän toivotti aviomiehelleen hyvää lentomatkaa ja sanoi toivovansa, että hän edelleen saisi ihmiset kyyneliin musiikillaan. Mark Wilson siis näytti minulle vaimonsa lähettämän henkilökohtaisen tekstiviestin. Olin niin otettu, että en saanut sanaa suustani.
Ei tuon jälkeen mikään enää tunnu miltään. Ainakaan hetkeen.
Kiitos Puntala, kiitos The Mob, kiitos punk rock.
Menin siis nukkumaan.
Sunnuntain kotimatkasta nyt ei ole paljoa kerrottavaa. Haikein mielin kohti Pohjanmaan lakeuksia ja laskemaan päiviä vuoden 2014 Puntalaan.
- JMT aka Bronne, kuvat Maikki Kantola
